Luonto on ehdottomasti parasta mitä pohjoinen tarjoaa, se on kaunista ja jylhää, paikoittain karua, mutta niin taianomaista. Luonto on kaunista kaikkialla Suomessa, mutta pohjoisen luonnossa on oma energiansa, oma viisautensa. Se muistuttaa vanhaa ja viisasta tietäjää, joka ei opetuksissaan aina päästä sinua helpolla, mutta jos sallit, vie sinut läpi muutoksen uudesti syntyneenä. Tuntureilta avautuu huimat näköalat kaikkialle ympärillesi ja samalla on mahdollista nähdä oman elämänsä kokonaiskuva, löytää oikeat mittasuhteet asioille.

 

Oma motiivini pohjoiseen muutossa oli saada etäisyyttä kaikkeen elämässäni, löytää paikka, jossa voisin rauhassa toipua uupumuksesta ja löytää taas yhteyden sieluuni. Puolisoni ajatuksissa pohjoinen oli ehkä ennen kaikkea uusi seikkailu ja uusi luku elämässä. Rakastamme myös molemmat laskettelua ja Lapin rinteet ovat mitä mahtavimmat siihen puuhaan.

 

 

Luulen, että joku piti rohkeana ratkaisuamme myydä kaikki ja lähteä kohti uutta, mutta en missään vaiheessa osannut ajatella sitä niin. Ennemminkin se tuntui ratkaisulta, joka oli ainoa mahdollinen. Kutsu, jota oli kuultava, koska sieluaan ei koskaan saa talloa, eikä sen kutsua ohittaa. Ja kun vastasimme kutsuun myöntävästi, elämä järjesteli puolestamme. Kaikki elämässä järjestyi niin, että lähtö oli mahdollinen ja syyskuun alussa meillä oli lopulta auto ja peräkärry jokaista soppea myöten täynnä tavaraa ja suuntana Sirkan kylä.

 

En lähtiessäni täysin ollut varautunut siihen, että hakiessani ja saadessani ympärilleni tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, lähtisi sisäinen maailmani rakoilemaan ja puskemaan esiin kaikenlaista vanhaa tunnekuormaa. Sieltä sitä vielä löytyi, vanhaa roinaa roppakaupalla. Vanha suorittamisen ja muille elämisen malli hämmästyi, kun ei ollutkaan enää mitään mitä suorittaa tai ketään, jota varten olla. Ihan vain minä, ilman aikatauluja ja vaatimuksia tai odotuksia ulkopuoleltani. Synkimmät hetket olivat niitä päiviä, kun oli pimeää ulkona ja pimeää sisälläni, mutta välillä meidän on kuljettava pimeän kautta valoon ja sen kaamos totisesti tekee.

 

Sosiaalinen elämämme oli talven ajan melkoisen rajoittunutta, kuten se tässä maailmanajassa on. Minulle tuo sopi oikein hyvin, sehän oli juuri sitä mitä olin lähtenyt hakemaan. Välillä kuitenkin kaipasin perhettä ja ystäviä ja yhteisiä hetkiä ja jakamista. Meillä kävi kyllä ystäviä ja perhettä kylässä ja kävin itse etelässä muutaman kerran. Lisäksi tutustuimme mahtavaan Lontoosta muutama vuosi sitten Leville muuttaneeseen pariskuntaan, joista tuli meille tärkeitä ja rakkaita ystäviä. He tutustuttivat meidät myös muihin ystäviinsä, joista suurin osa oli Englannista tai muualta Euroopasta Lapin kutsun kuulleita ja pohjoiseen muuttaneita.

 

Lähes vuosi pohjoisessa oli kaikkea sitä mitä odotin ja myös paljon muuta. Olin asettanut itselleni paljon tavoitteita ja toivoin saavani aikaiseksi kaikkea mahdollista blogista verkkokursseihin. Tämä oli ehkä pikkuisen ristiriidassa sen kanssa, että lähdin pohjoiseen lepäämään ja palautumaan, löytämään yhteyden itseeni uudelleen. En lopulta saanut ulkoisesti aikaiseksi kovin paljon, mutta sisäisesti tapahtui muutos. Kaamos ja tunturit kuljettivat minut pimeyden kautta valoon ja kohti isompaa kuvaa ja ymmärrystä elämästä. Ja vaikken taida olla kovin valaistunut vieläkään, saavutti jonkinlainen keveys, rauha ja varmuus sisimpääni ja otti toivottavasti sieltä pysyvän asuinsijan.

 

Kesäksi palasimme etelään tekemään töitä ja nauttimaan perheen ja ystävien seurasta ja Saimaan sylistä. Syksyllä suuntamme kuitenkin takaisin Lappiin, sillä kutsu kaikuu yhä voimakkaana. Mitä elämä ensi talvena meille pohjoisessa tarjoilee, jää nähtäväksi. Otan vastaan mahdollisimman avoimin mielin ja sydämin kaikki uudet seikkailut ja toivon että minulla riittää rohkeutta ottaa vastaan kaikki elämän tarjoilemat kultahippuset. Koska sieluaan ei koskaan saa talloa, eikä sen kutsua ohittaa.